J. K. Ihalaisen (s. 1957) uusi runokirja on apokalyptisen aikamme ruumiinavaus. Christianiassa, nomadismissa ja heidelbergiläisyydessä kouliintuneen siurolaisen, Eino Leino -palkitun runoilijan tuhdissa teoksessa pukumiehet määrittävät päämääränsä jälkikäteen, katutaiteilijat suolapatsastelevat kävelykaduilla. Skitsofrenisen paranoijan päivinä on kammottava nähdä miten halvalla kaikki menee. Kaikki ei silti mene aivan nappiin. Ovet narisevat ja irtoavat myrskyssä saranoiltaan. Savupiippu kaatuu ja tuhkat humahtavat olohuoneeseen. Himmeli varisee katosta kuin lehdet syyskuun oksilta. Eteisen peili rasahtaa säröille ja pihalla puinen virolainen kylpytynnyri hulmahtaa liekkeihin. Vaimo karkaa nokisutarin kanssa Casablancaan. Taivaalta taitetaan vähämielistä valoa, valoa jonka ympärillä on pimeää. Eläkeläiset keräilevät avaruusromua metsiköissä. Teknosfääri on tukehtumaisillaan vääntöön ja viestintään. Ilmakehän lähimuisti pätkii ja murenee kuin näkkileipä. Sota ja pako kohtaavat risteyksissä ja rajoilla, eikä idioottimaissa ole enää yönsijaa. Katso mihin ojaan kapsahdat ja kenen metsään kupsahdat.