”Asettakaa itsellenne suurimmat vaatimukset.”
Ingeborg Hymander (1865-1938) oli yksi suomalaisen musiikkikasvatuksen tienraivaajia, uuttera ja tarkka, mutta lempeä opettaja. Ingeborg näki sortokaudet, Suomen itsenäistymisen, kansalaissodan. Hän soitti yhdessä Jean Sibeliuksen kanssa, lähti 22-vuotiaana ulkomaille opiskelemaan ja ohjasi Suomeen palattuaan monia tulevia pianisteja ja säveltäjiä. Hänen nimensä on kuitenkin jäänyt unohduksiin.
Työskennelkää rakkaudesta on FT, pianonsoitonopettaja Johanna Hasun kaunis, lempeä ja pohdiskeleva romaani musiikista ja historiasta, kuvaus poikkeuksellisen naisen elämästä ja kutsumuksesta.
”Siitä, josta on tullut äyri, ei koskaan tule taalaria”, Hymander sanoi kerran oppilaalleen. Hän valitsi - tai hänet laitettiin valitsemaan - opettajan ura pianistin uran sijaan. Olisiko hän halunnut olla taiteilija enemmän kuin pedagogi? Millainen oli naisen asema vuosisadan vaihteen musiikkielämässä? Miten evankelisen kodin perintö näkyi Ingeborgin elämässä ja työssä? Ja ennen kaikkea - millainen ihminen oli Ingeborg Hymander?