Tunnepitoisen nationalistisen heimoaatteen ja pietistisen uskonnollisuuden sävyttämä vuorovaikutus Suomen ja Unkarin luterilaisten kirkkojen välillä oli kukoistanut 1930-luvulla, mutta toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen kehitys oli lähes katkaissut sen. Unkarin 1956 kansannousun aikaan yhteyttä ryhdyttiin jälleen elvyttämään. Kirkot eivät voineet rakentaa suhdettaan irrallaan kylmän sodan asetelmasta, vaan Unkarin yhteiskunnallinen ja kirkkopoliittinen
tilanne heijastui kaikkeen kanssakäymiseen. Taustalla vaikutti nyt myös kommunistien hallitsema Unkarin valtion kirkollisasiainvirasto. Innostus yhteydenpitoon oli molemmissa kirkoissa joka tapauksessa aitoa ja osallistuminen laajapohjaista, vierailujen ja avustustoiminnan värittämää.
Anna-Maija Viljanen-Pihkala luo tutkimuksellaan kokonaiskuvan siitä, millaiseksi suomalais-unkarilainen luterilainen vuorovaikutus muotoutui vuosien 1956-1958 poliittisissa jännitteissä. Tutkimus asettaa vuorovaikutuksen poliittis-yhteiskunnalliseen ja ekumeeniseen kontekstiinsa ja tuo uutta tietoa yhteydenpidon motiiveista, sen eri tasoista ja vuorovaikutuksen konkreettisista muodoista. Tutkimus pohjautuu laajaan kansainväliseen ja kotimaiseen lähdeaineistoon.