Ihmismielen kiehtovat kummallisuudet
”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoa heitä kohtaan. Aika velikultia.”
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan loppusanat sopisivat hyvin kuvaamaan myös Tapani Hautamäen novellien ihmisiä. Ihmisiä, joista monet ovat tavalla tai toisella nyrjähtäneet elämän valtatieltä ahtaimmille poluille. Mielessään ihmiset kantavat utopistisia unelmia, katkeruutta, pakkomielteitä, kostonhimoa, sankaripalvontaa, kauniita tai kammottavia muistoja elämänsä varsitieltä. Kaikkea sitä, mitä ihmismieli kantaa voi.
Novellikokoelma Vainikainen on matka ihmismielen syövereihin. Syöverit saattavat olla tummasävyisiä, mutta matka sinne ei. Se on humoristinen, tragikoominen, välillä jopa agathachristiemaisilla aineksilla sävytetty. Se on matka tunteisiin, jotka ovat kaikille enemmän tai vähemmän tuttuja, mutta joita harvoin pysähdymme tutkiskelemaan tarkemmin.