Å nosti seikkailijanviittansa
harteilleen, heilutti käsiä vähäeleisesti hyvästiksi heille,
joita ei ollut oppinut tuntemaan,
myöntäen kuitenkin aistineensa
roikkuvien pilvien läheisyyden,
kunnes taas oli tullut aika
hieraista silmiään
jotta pystyisi näkemään kaukaisuudesta jotakin tärkeämpää, kuten aaltojen
värivaihtelut
aina sinivihreistä
teräksenharmaiksi ja lopulta
valkojuovaisiksi
tuulen rikkoessa aaltojen kärjet.
Å:n hengitys saariston läheisyydessä
ei kulje meren hengityksen tavoin; kiintopiste pysyy hädin tuskin
reimareissa, linjamerkkien
jo tuottaessa vaikeuksia.
Kuinka mukava
olisikaan raapustaa lyijykynänjälkiä
suunnan tulkkina kartalle.
Mieleen juolahtaa Suomi-kansan pinnallistuminen, koneellistuminen...
Muupe Horton proosarunollisen kertomuksen Å purjehtii harharetkillään Suomen saaristossa ja pohtii toiseutta, vieraantumista, ihmisen kodittomuutta vieraassa ympäristössä, kielessä, kansassa, maassa ja merellä. Kuka määritteli sydämen ja rakkauden värin punaiseksi?