Leena Kulmalan toisessa runoteoksessa liikutaan vuodenaikojen mukana. Ajan kiertoon mahtuu tunteiden koko kirjo, ja mukaan on otettu joukko kavereita: ihmisiä, eläimiä ja muutama mielikuvituksellinen siipiveikko.
Ne sanoivat, että yksi
nainen läksi kerran,
katosi vihreään valoon,
metsän sieluun.
Etsintäpartioiden jälkeen
tulivat pyhiinvaeltajat,
mutta jäljet olivat kaikille kylmenneet,
polku puhunut itsensä umpeen.
Vain linnut tiesivät suunnan.
Tiesivät, lauloivat,
eivät kertoneet.