Osaako läänin sosiaalitarkastajan suosittelema vanhainkodin löytökoira ajatella kyllin rohkeasti? Ainakin se rakastaa alihoidettuja miehiä ja antaa henkistä tukea yksinäisyytensä tunnistaneelle naiselle. Se joustaa mukauttamaan pyrkivien hoitajien edessä, hiipii salaiseen tarkkailupaikkaansa uneksien kaikkivoipaisesta ihmisen kipulääkkeestä. Yllättäen se oivaltaa miten vanhusten asiantuntemus voidaan hyödyntää ja yksilöllinen uniikki elämänvaihe muuttaa pieniksi onnenhetkiksi.
Onko yhteiskunnallinen hyvinvointi näennäistä, yksinäisyys ja ahdistus arkea? Miten vanhustyöhön saadaan tulevaisuudessakin ihmisiä, jotka jaksavat tehdä raskasta työtä? Mistä tulevat vanhustyön arvot? Mitä pitäisi tehdä, jos henkilöstö alkaa oireilla ja uupuu?