Vihapuhe on yksi vuosisatamme alun yhteiskunnallisen keskustelun avainkäsitteistä. Sillä voidaan tarkoittaa monenlaista hyökkäävää ja loukkaavaa viestintää. Loukkaava mielipiteen ilmaisu on arkipäiväistynyt nimettömän itseilmaisun ja sosiaalisen median aikakaudella. Vihapuheen ylläpitämät viholliskuvat ja niihin kytkeytyvä valheiden ja väärän tiedon levittäminen ovat kuitenkin tuttu ilmiö jo kaukaa menneisyydestä.
Vihapuheen, viholliskuvien, disinformaation historiaa -teos käsittelee vihapuhetta historiallisesti. Kirjoittajat pohtivat, miten aggressiivinen viestintä on tullut osaksi politiikkaa ja ideologista viestintää sekä sitä, miten se kytkeytyy disinformaatioon ja viholliskuvien rakentamiseen. Tutkijat kysyvät, miten historialliset henkilöt ovat raivanneet päällekäyvän puheen avulla tilaa politiikan julkisuudessa ja hyödyntäneet sotaisia sanoja ja mielikuvia omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tutkimuskohteina ovat niin antiikin Kreikan kansanäänestykset, suomen- ja ruotsinmielisten keskinäinen nokittelu kuin työväenliikkeen palopuheet. Tutkijat erittelevät myös Neuvostoliiton etnisiin vähemmistöihin kohdistuneita leimaamiskampanjoita, kylmän sodan retorisia vastakkainasetteluja sekä naisliikkeen 1970-luvulla kohtaamaa vastarintaa.