Kun kaikki oli menossa hyvään suuntaan. Kun maailmaa rakennettiin lujaa vauhtia kestävämmäksi ilmastonmuutoksen uhkissa. Kun kaikki kävi nopeasti, etäältä ja yksinkertaisesti. Kaikki oli niin turvallista, ihmiset oppineita ja osaavia, ja asiat hoituivat niin helposti digitaalisesti. Mikä voisi mennä pieleen?
Entä jos sähköt katkeavat? Entä, jos en enää saakaan yhteyttä työhöni, rakkaisiini tai edes kotikaupunkiini? Entä jos bussini ei kuljekaan eikä työtäni voi tehdä ja päädyn kauas kivikauteen, josta isovanhempani kertoivat, kun olin lapsi?
Luisuimmeko liian kauas luonnosta ja tavallisen nisäkkään elämästä. Voimmeko vielä saavuttaa uudenlaisen elämän, jos mikään entinen ei ole mahdollista?
Oili Valkilan romaani on tavallaan dystooppinen fiktio lähitulevaisuudesta. Se kertoo arjen ihmisten kautta yllättävistä tapahtumista, jotka hajoittavat yhteiskunnan ja vievät sen rippeet uuden tilanteen alkumetreille, joiden jatkuvuudesta kukaan ei tiedä. Kukin selviytyy, jos on selviytyäkseen.
Onko kuitenkin toivoa ja mahdollisuus selviytyä, jos hyväksyy uudet haasteet edessään? Voiko vielä istuttaa omenapuun?