Kirjassa analysoidaan suomalaisen yliopiston muutoksia sadan vuoden ajalta. Aineistona ovat Helsingin ja Turun yliopistojen rehtorien avajaispuheet vuosilta 1920–2020. Ne kertovat yliopistojen muuttuvasta vallankäytöstä, yliopistodemokratiasta, tiede- ja korkeakoulupolitiikasta sekä yliopistojen suhteista valtioon, kulttuuriin ja yhteiskuntaan.
Puheiden luoma kokonaisuus kattaa historian aina akateemisesta korkeakouludoktriinista uuden julkishallinnan uusliberalistiseen doktriiniin. Valtion rahoituksesta riippuvaisten yliopistojen suhde ympäröivään yhteiskuntaan ja valtiovaltaan on aina ollut jännitteinen. Valtion ohjaus on asettunut enemmän tai vähemmän ristiriitaan yliopistojen tavoitteleman tieteen autonomian ihanteen kanssa.
Rehtorit puolustavat eri aikoina yliopiston ja tieteen jakamattomiksi koettuja arvoja ja intevriteettiä suhteessa ulkoisiin paineisiin. Puolustustaistelua käydään yliopiston ja tieteen "puhdasta" ydintä, niiden henkeä, päämäärää ja moraalia uhkaavia vaaroja vastaan. Näitä uhkia olivat 1900-luvun alun ylioppilastulvat, sodan jälkeinen yhteiskunnan rakennemuutos, 1960- ja 70-luvun poliittiset aatteet ja valtiollinen byrokratia sekä 1990- ja 2000-luvun taitteen markkinavoimat, jotka ovat kääntäneet yliopistot palvele- maan ylikansallisia taloudellisia intressejä.
Yliopiston ideat ja ihanteet eivät yllättäen ole radikaalisti muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Rehtorit muistuttavat kuulijoitaan samoista akateemisista ihanteista kuten tieteen vapaudesta, kriittisyydestä, totuudentavoittelusta, tutkimuksesta, opetuksesta ja sivistyksestä.