Harry Forsblomin kuudes kokoelma on vahvan tietoinen niin kielestään kuin siitä ajasta, jossa sitä kirjoitetaan: samalla kun ilmaisu on keskittynyttä, teemojen eteneminen on lähes riehakkaan vapaata. Tekijä hyödyntää kokeneesti, tehokkaasti ja ironisesti niin kansallisen ideologiaperinteen, arkipuheen kuin populaarikulttuurinkin kuvastoa, pelkäämättä välillä näyttää keskeislyyrisen yksityiseltäkään. Runopuhe vuorottelee proosa- ja säe-elementtejä, ja kokonaisuus piirtyy tekijän edellisen kokoelman tapaan äärikonkreettiseksi runoelmaksi, jonka teemat kiteytyvät kokoelman nimeä kantavan loppujakson pitkissä runoissa. Lausuketjujen poimuissa on lopulta tilaa kaikille ajoille, ja: "kaikki mikä on vuorossa on seuraavaa säkeistöä", ja "sinun silmäsi on maailman, historian, / Polyfemoksen puhkaistu silmä / ja itkee, tieto on lisännyt kykloopin tuskaa". Siltikään "meidän konsonanttien kesken ei voi tietää / mistä milloinkin on puhe Puolassa".
