"Paavo Haavikko tuli aikanaan sanoneeksi tällaisenkin lauseen: 'Runo on se kun joku puhuu.' Hän tarkoitti, että lauseet muuttuvat runoksi, kun puhujalla on oma ääni ja vilpitön tapa sanoa asiansa. Ja sitten tarvitaan vielä hetki, kun runot alkavat kirjoittaa itse itseään. Maikki Harjanteen runot ovat juuri sellaisia, ne etsivät ja hahmottavat maailmaa herkeämättömillä kysymyksillä, joista vähitellen muodostuu myös isoja, koskettavia ja yllättäviäkin vastauksia: 'Harvoin tapaa toista jalkaansa nilkuttavaa, / rampaa ankkaa, tai ylilihavaa rottaa, jolla on / anteeksipyytävä hämääntynyt katse. / Harvoin. Kun niin tapahtuu, sen olettaa / merkiksi suuresta onnesta. // Harvoin, vajotessasi suonsilmään, / odottamasi käsi ojentuu käteesi. Hyvin, / hyvin harvoin.'" - Hannu Mäkelä