Oppikoulun pihalla Taata Sillanpää partaansa rapsutteli ja kehotti: ”Ota, plikka, paperia. Sitä tässä maassa riittää ja paperi kiittää, kun sille sanoja raapustat. Istu klasin viereen ja kuuntele lintujen sulosointuisia säveleitä. Vunteeraa! Älä humpuukia tällää paperille. Joku kustantaja voi survoa aatokses kansien väliin.
Otin Taatan neuvoista vaarin. Kirjanen sisältää eri tilanteisiin kirjoitettuja juttuja.
Peilistä tuijottaa kummajainen. Koska leuanalus muuttui heilahtavaksi heltaksi? Huh huh! Joko nelikymppinen tarvitsee veistä vai helpottaisiko riemukkaat kiljahdukset elokuvaa katsoessa. Nauruhan kiristää lihaksia. Miksei helttaakin!
Jouluaatto oli pelkkää mummin käsilaukun etsimistä ja kuusimurhien murehtimista.
Ateneumin portaat tulivat tutuiksi, ja perspektiiville löytyi asiaa valaiseva esimerkki: tuhatjalkaisten majatalo.
Kuka olisi koskaan uskonut kirjoja niin rapisevaksi porukaksi. Äänekkyyttä ei hillitty, mutta suukottelua kyllä. Kirjojen sukukokouskin oli pelkkää toistensa likistelyä kirjastohotellissa.
Kotiäitisinfoniassa sävelet nousevat ja laskevat. Duurit ja molli tutuiksi tulivat. Ei yhtään turhaa nuottia!
Nurkkapöydän riävä - hämäläinen nääs - sivusta tarkkaili maailman menoa ja pohdiskelujaan säesti, kun lusikallaan kahvikuppinsa reunoja kilisteli.