Hauen laulu
Lapsuudessa lausumistani runoista moni liittyi luontoon. Yhteen tunnetuimmista Hauen lauluun, jouduin tutustumaan Oulun yliopiston Maantieteen laitoksen komeassa kirjastossamme. Aaro Hellaakosken tuotanto juuri maantieteilijänä, ei niinkään runoilijana kuin tiedemiehenä ja opettajana, kiehtoi rinnan vaikkapa Sakari Topeliuksen kanssa. Maamme kirja on ollut kauan luetuin maantieteen oppikirjamme saaden yli 50 painostakin. Suomalaiset rakastavat maantiedettä ja historiaa - mutta myös lyyristä kieltään, onomatopoeettista, monitieteistä pohdintaa. Hauen laulu toi mieleen luonnonkuvauksen moniulotteisimman tavan - samaan aikaan realistisen ja surrealistisen, kalan, linnun ja oravan hybridin, lapsena vaikeasti lausuttavan ja kaiken perinteisen samalla kyseenalaistavana. Se oli runo vapauden rytmistä, lapselle rakkaan kalan ja linnun asetelmasta runoilevana aikuisena, Väinämöinen Orfeustaan hakevana, luonnonlait kumoavana hämmennyksenä. Elämä nyt on hauen laulua.
Kosteasta kodostaan, nous hauki puuhun laulamaan.
Kun puhki pilvien harmajain, jo himersi päivän kajo
Ja järvellä heräsi nauravain lainehitten ajo.
Nous hauki kuusen latvukseen, punaista käpyä purrakseen.
Lie nähnyt kuullut haistanut, tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean loiston sanomattoman.
Kun aukoellen luista suutaan, longotellen leukaluutaan
Niin villin-raskaan se virren veti, että vaikeni linnut heti
Kuin vetten paino ois tullut yli, ja yksinäisyyden kylmä syli.