Esko Karppasen punnitut ja tiiviit mutta puheliaat esseet ovat filosofis-kaunokirjallisia yhtä hyvin sisällön kuin tyylinkin puolesta. Niissä - usein hyvinkin syvällinen - pohdinta voi äkkiä muuttua sepitteeksi tai pastissiksi, ja kuvitteellinen antaa tilaa ajatuksellisille hypyille ja pirueteille. Koko ajan kokeillaan myös esseemuodon rajoja, ja ne osoittautuvat liikkuviksi ja notkeiksi. Pohdintojen virikkeet ulottuvat myytti- ja kansanrunoperinteestä Eino Leinon ja Klaus Mannin kautta Durasiin ja Yourcenariin. Keskiosiona on laaja essee Marja-Liisa Vartion runoudesta.