Tarina Oikeasta Intiaanista sai alkunsa hautajaisissa, heinäkuussa 2007, tarvittiin ripaus toivoa. Siunattava oli tehnyt itsemurhan, seurannut äitinsä esimerkkiä. Tulevaisuus pisti fundeeraamaan, vainajan tytär istui vieressäni... Muistotilaisuudessa keskityttiin suomalaisen tapakulttuurin mukaisesti ruokailuun, unohdettiin vainaja, hyväksyttiin tapahtunut tosiasiana, ei pohdittu jatkumon syitä, ei tarvinnut. Näkymätön, ranskalainen mies, vainajan isä, säilyttäisi asemansa suvussa ja kirkonkirjoissa, koska hänet oli julistettu näkymättömäksi...
Vainaja ei matkustanut tyttönä äitinsä kanssa Ranskaan, lupaus mureni, kun äidin sielu karkasi korkeuksiin. Tyttö ryhtyi etsimään isäänsä, kouluttautui, valitsi psykologian pääaineekseen. Myöhempi filosofian maisteri ja psykoanalyytikko ei oivaltanut koskaan näkymättömyyttä etuna, luovutti. Ehkä vainaja ymmärsi jo lapsena, tultuaan hyväksytyksi Suomen Kansallisbaletin oppilaaksi, näkyvyyden väärin? Lapset eivät sisäistä rehellisyyden kontra näkyvyyden välistä vivahde-eroa, sen totuutta sivuavaa tekijää, lapset ovat lapsia...
Hautajaisissa päässäni virisi ajatus voimasta, mikä sallisi totuuden, ei löisi heti, ei edes kiemurtelisi sihisten, alkoi syntyä tekstiä totuuden mulkkaajista: ”- Minun totuuteni kiiltää kauniimmin kuin sinun koko elämäsi.”
Romaanin osat:
1. VUORI
2. LAPSIKIVI
3. TAIDESAATIO
4. ESSEE
5. VALO